Taiteilijaperheen arkea ja juhlaa

Pekka ja Maija Halonen lastensa Annin ja Erkin kanssa vuonna 1903Pekka Halonen rakasti omaa Halosenniemeään, jossa hän saattoi 1890-luvun etsikkovuosien jälkeen vihdoin keskittyä luonnossa maalaamiseen. Hänen maailmankuvaansa kuului eettisen yksinkertaisuuden vaatimus, mikä näkyi myös Halosen perheen arjessa. 

Halosenniemen koti oli viihtyisä ja kodikas, vaikka kalustus oli hyvin pelkistettyä. Ensimmäisestä yhteisestä kodista Sortavalan Komorasta Halosenniemelle päätyi Ilmajoelta saatu Könnin kello. Vähitellen taloon hankittiin myös uusia huonekaluja, jotka teetettiin Tuusulan kansanopistolla, ostettiin Helylän tehtaalta Sortavalan maalaiskunnasta tai huutokaupoista. Joskus parempia huonekaluja hankittiin vaihtamalla ne antiikkiliikkeessä tauluihin.

Pekan ja Maijan kodista tuli hyvin suosittu taiteilijaystävien kohtaamispaikka. Halosenniemen yksinkertainen olemus ja lämmin henki loivat kotoisan tunnelman. Ilmapiiri oli työnilon kyllästämä. Usein taiteilijaystävien illanistujaisissa vakavien keskustelujen lomassa innostuttiin pitämään lystiä. Kotikonserteista ja saunailloista muotoutui vähitellen Halosenniemen perinne. Saunailtojen tunnussäveleksi oli muotoutunut Sibeliuksen Halosen äidin kanteleteemaan "Karjankellot" säveltämä kehtolaulu, joka esitettiin kanteleella ja viululla.

Läskisoosia ja tallimestarin kiisseliä

Perheen ruokataloudessa oltiin vahvasti kiinni vuodenkierrossa, koska elettiin hyvin omavaraisesti. Vain välttämättömät elintarvikkeet ostettiin kylän lähikaupasta tai naapurista. Juurekset, vihannekset ja yrttimausteet saatiin kotipuutarhasta, kala Tuusulanjärvestä sekä marjat ja sienet lähimetsistä tai mummolasta. Arkisin ruokapöydässä näkyi vaatimattomuus ja yksinkertaisuus, ja se saattoi tuntua hieman "variksenharmaalta". Jokaisella aterialla oli kuitenkin runsaasti kasviksia ja salaattia niin kesällä kuin talvellakin.

Arkipäivien ruokalistoilla rytmittelivät läskisoosi, peruna, kastike, keitot, silakkalaatikko, makaronilaatikko ja kala. Hernekeittoa pannukakun tai ohukaisten kera oli vanhan tavan mukaan torstaisin. Maijan erikoisuus oli uunivuokaan tehty riisipaistos, jonka sisällä oli kukkakaalta ja papuja. Pyhäpäivinä oli aina "parempaa" ruokaa - paistia, joka oli laitettu tarjoiluvadin keskelle yhdessä porkkanoiden ja kukkakaalin kanssa. Reunuksena oli keitettyä riisiä. Jos haluttiin tarjoilla vielä parempaa, pöytään tuotiin yleensä kanaa, vasikkaa ja lammasta. Varsinaista erikoisherkkua oli kuitenkin ternimaidosta valmistettu uunijuusto tai tallimestarin kiisseli, josta varsinkin perheen isä piti. Pekan herkkuihin kuului myös savolainen ruislimppu, jonka valmistamisen Maija oli oppinut anopiltaan.

Halosenniemen kirjastonurkkausAamusta iltaan

Pekka Halosen päivät kuluivat hyvin tiiviisti maalaamisessa. Maalatessaan hän ei halunnut tinkiä aitouden vaatimuksista. Maalausretkille lähtemistä eivät estäneet "kolkot" ilmat tai kovat pakkaset. Halosen kerrotaan jopa maalanneen sitkeästi yli 30 asteen pakkasessa, jolloin öljyvärit kohmettuivat maalauskelvottomaksi ja väriä oli levitettävä sormin ja palettiveitsellä. Maastossa Halonen saattoi viipyä pitkälle iltaan tai pimeän tuloon. Maija usein ihmetteli, kuinka taulun saattoi pimeässä tuoda ehjänä kotiin.  Usein palattuaan maalausretkeltä kotiin Halonen jatkoi työskentelyään viimeistellen kuviaan. Koska Maija Halonen tiesi, että musiikki rauhoitti hänen miestään, hän meni usein illalla ateljeen puolelle soittamaan.

Oman kodin valmistuttua Halosen perheessä oli kolme lasta: Yrjö, Anni ja Erkki. He saivat seurakseen vähitellen Antin, Marjan, Elinan, Sakarin ja Kaijan. Jos oli Pekka Halonen ollut kovilla, niin oli myös Maija Halonen, koska hänen harteillaan oli paitsi arkiaskareiden pyörittäminen ja kodin hengen luominen myös paljolti perheen raha-asioiden hoito.

Venny Soldan-Brofeldt on luonnehtinut työteliästä ja sinnikästä Maijaa todelliseksi koti-ihmiseksi, erinomaiseksi emännäksi ja perheenäidiksi: "Maijassa oli mennyt aika haaveineen, ruoka, kotikutoista villaa, saippuan keittoa...".  Iltaisin, kun lapset olivat menneet nukkumaan ja muut työt oli tehty, Maija siirtyi ylös makuuhuoneeseen kirjoituslipastonsa ääreen ja aloitti kirjalliset työnsä, joista sai kipeästi kaivattua lisärahaa. Hän kirjoitti puhtaaksi Juhani Ahon tekstejä ja teki käännöksiä kustannusyhtiöille. Hän suomensi mm. historiallisia romaaneja sekä ruotsin, tanskan, saksan ja italian kielisiä tekstejä. Tunnetuimpia hänen suomennoksistaan olivat Benvenuto Cellinin "Oma-elämäkerta" (1905), Selma Lagerlöfin romaani "Suotorpan tyttö" (näytelmäsovitus 1914, romaani 1920) sekä Carlo Collodin rakastettu lastenkertomus "Pinocchion seikkailut" (1906).

Hyvin monipuolinen ja käytännöllinen Maija Halonen ei selvinnyt kuitenkaan kaikesta yksin tai yhdessä lasten kanssa, vaan kotitöihin, puutarhanhoitoon, sadonkorjuuseen, puutöihin ja lasten hoitamiseen tarvittiin myös ulkopuolista apua. Parhaimmillaan Halosten perheellä oli kolme kotiapulaista, ja pari kertaa vuodessa tehtyyn suursiivoukseen tarvittiin vielä lisäapua. Maija itse halusi hoitaa kutomisen ja ompelemisen. Hän teki ikkunaverhot, pöytäliinat ja matot samoin kuin vaate- ja pukukankaat sekä ompeli lasten vaatteet. Toisinaan hän värjäsi myös langat kasveista saatuja luonnonvärejä käyttämällä.

Vapaina hetkinään Pekka Halonen istui mielellään kirjastonurkkauksessa lukemassa taidekirjoja. Hän tutki mielellään Botticellin, Ghirlandaion, Dürerin, Holbein nuoremman ja Tizianin taidetta. Kotikirjasto oli myös Maijan ja lasten käytössä, ja tavallista talvi-iltojen ajanvietettä oli ääneenlukeminen. Hyllyistä löytyi ystävien, mm. Juhani Ahon ja Eino Leinon teoksia sekä filosofiaa, yhteiskuntaa ja historiaa käsittelevää kirjallisuutta.  Pekka Halosen ilta saattoi päättyä vasta aamuyön tunteina makuuhuoneessa kirjaa lukien. Toisinaan Maija hermostui näkkileipää rouskuttelevaan yökyöpeliin ja siirtyi nukkumaan toiseen huoneeseen.

Halosten lasten elämä oli melko vapaata ja oma kotiniemi tarjosi hyvät mahdollisuudet seikkailuihin ja leikkimiseen. Tärkeää oli kuitenkin muistaa isän ohjeet, että kasveja ja puiden oksia ei saanut turmella ja taittaa. Ison kallion, Halosten "vuoren" sammalia oli varjeltava ja rannan jäälauttoja ei saanut hajottaa. Välillä isän ohjeet kuitenkin unohtuivat. Vuorelta tultiin alas pyllymäkeä, ja isän maalausaiheet tuhoutuivat. Samoin kävi keväisin, kun pojat ajoivat toisiaan takaa jäälauttoja pitkin. Jos isä maalasi ateljeessa, tuli olla "kauhean hiljaa". Mutta jos hän oli ulkona, sai talossa juosta, jahdata toisia tai laskea kaiteita pitkin. Hyvin mielenkiintoinen paikka kätkeytyi eteiseen: pöydän takaa johti seinäluukku matalaan, ikkunalliseen ”salakomeroon”.

Halosten lapsia rantakalliolla vuonna 1912Lapsien täytyi osallistua myös kotitöihin, ja he joutuivat olemaan isän malleina

Kun naapurin lapset saivat käydä uimassa ja leikkiä vapaasti intiaanileikkiä, merkitsi Halosen pojille isän huuto ”Vaatteet pois!” leikkien loppua. Poikien piti jäykistyä rantakallioille juuri samaan paikkaan, joka edellisillä maalauskerralla oli nakutettu kiveen jalkapohjan merkiksi. Koska rannalla seisominen oli raskasta ja epämiellyttävää, pojat ristivät tämän kaltaiset taulut ”Itkeviksi lehmiksi rannalla!”. Taide tuntui rangaistukselta, ja mallina olo oli tylsää. Joskus toivottiin, että alkaisi sataa tai tuulla oikein kunnolla, jotta olosuhteet olisivat aivan erilaiset kuin edellisellä kerralla. Silloin pääsisi leikkimään. Isä tosin ei olisi "hyvällä tuulella" keskeytyksestä. Kerran pojat ehdottivat isälle, että tämä vaihteen vuoksi maalaisi taulun, jossa olisi pelkkiä rantakiviä, eikä ainoatakaan lasta ja että sopiva nimi teokselle olisi "Lapsia rannalla leikkimässä, kiven takana piilossa". Oivalluksesta isä antoi pojille koko iltapäivän lomaa.

Päivän kääntyessä iltaan vaateliaasta, työhönsä keskittyneestä taiteilija - isästä tuli taitava sadunkertoja. Hänen tarinansa olivat paljon jännittävämpiä kuin kirjojen sadut. Tutuiksi tulivat kertomukset pelottavasta Luuna-ukosta (kuu-ukko), joka asui vanhassa kaivossa sekä keijukaisista, joille piti kallionkoloon viedä lahjoiksi kukkia ja niiden lehtiä. Niistä keijut tekivät itselleen vaatteita, kissankellon kukkasista hattuja. Palkkioksi lahjantuoja saisi sellaiset silmät, joilla näkee, kuinka kuutamolla keijut tanssivat järvellä. Kun lapset lähtivät katsomaan, toimivatko silmät, tuuli liikutteli ja pyöritteli järven päällä leijuvaa usvaa ja keijut tanssivat. Aivan vastineetta lapset eivät satuja saaneet. Työpäivän jäykistämä isä halusi itseään hierottavan, ja niinpä makuukamarin takkatulen ääreen kerääntyi joukko, jossa alimpana makasi isä, selässään jopa kuuden lapsen kantapäät. Mitä enemmän lapset kantojaan käyttivät, sitä enemmän isästä irtosi tarinoita.

Joulunviettoa Halosenniemessä

 

Lähde: Tupatölli omalle turpeelle - Halosenniemen taiteilijakoti, Tuusulan museo 2005